Meni pidempään, päivä tai pari, mitä oletin.

Mutta mennään. Eipä palata vieläkään vanhoihin aikoihin vaan jatketaan tässä hetkessä (ja viime kesässä noin ylipäätään.) Paikkakunta, mitä edustan on pienehkö, ei tuppukylä, muttei suurikaan metropoli. Yksi yhteystiemme itään on Lappeenranta, johon täältä onkin matkaa jonkinverran.

Muutamia hetkiä sitten, toimintamme heikennyttyä täällä, on juuri Lappeenrannasta saapunut vahvistuksia. Jo alkuaikoina (Lehtomaan aikoina) on ollut erimielisyyksiä ja epäselvyyksiä Lappeenrannan suhteen.
Nämä heput "rajan tuntumassa", kuten he itse sanovat, ovat eri kastia. He eivät ota vastaan ohjeita saati sitten käskyjä. Tai ainakin helvetinmoinen suostuttelu on joka kerta ollut pienimmänkin komennuksen suhteen. Ovat kuulemma enemmän "alihankkijoita", vaikkakin silti toitottavat kovaan ääneen idän suuntaan kuuluvansa johonkin suureen. No, viimeaikojen epäselvyyksiä setvimään ja heikentynyttä toimintaamme tukemaan komennettiin Lappeenrannasta yksi heppu alkukesästä.

Kutsutaan tätä heppua, vaikka Janneksi (Janne). Janne oli juuri kaksikymmentä täyttänyt intoa täynnä oleva nuorukainen, josta allekirjoittanut löysi paljon samaa kuin itsestään. Innoissaan johonkin kuulumisesta. Innoissaan suuresta noususta pukumiesten joukkoon. Janne saapui päämajaamme (tällä paikkakunnalla) ja istuttiin parille viskille, Janne, Ledo, sekä minä (Vili.)
Heppu vaikutti nuoreen ikäänsä hyvinkin pätevältä ja otti komentoja vastaan auliisti. Jopa tehokkaasti niitä toteuttaen. Vaikka komennot olivatkin joskus tyylisiä: "Käy hakemassa puutarhamultaa ja turvetta 65 litraa molempia."
Heppu tuli tunti pari tämän jälkeen pussukoita auton takatila täynnä ja naureskeli, kuinka kukat nyt kasvaisi "juoksumullissa". Välittömästi pidin kaverista.

Kului kevättä ja kesääkin ja hommailtiin pieniä juttuja. Itse olin lähinnä delegoimassa Ledon komennuksia Jannelle, joka sitten niitä parhaimman mukaan toteutti. Itse olin toki mukana vaativimmissa ja vanhoja kasvoja vaativissa tapauksissa, mutta muuten heppu pärjäsi loistavasti yksin.
Istuttiin sitten kesäiltaa pääkallopaikallamme ja katseltiin tv:tä uudesta full-hd tölsystä, joka majalle ostettiin. Tultiin tulokseen, että Playstation 3 oli saatava ja jääkiekkopeli. Kuitenkin kovia vedonlyöjiä oltiin ja jääkiekosta pidettiin.

Tästä kului viikkoja ja mainitsin tuosta Playstationista Ledolle. Ihan huumorilla heitin, että olisi se meidänkin mukava täällä istua ja vähän rentoutua kiekon kera joutoaikoina. Ledo murahteli jotain ja haki papereitaan ja poistui.
Unohdin koko homman viikoiksi, kunnes Janne soitti.
"Sulle on joku saatanan iso paketti täällä, tules noutamaan"
Olin juuri aloittelemassa kesäiltaa puoliskoni kanssa kotosalla, mutta sanoin, että viinilasi saa nyt odottaa, täytyy käydä töissä.
Janne istui päämajalla naama norsunvitulla ja ihmetteli pakettia. Paketin päällä luki huonolla, Ledon käsialalla, Vilille tai jotain vastaavaa. Nappasin paketin kainaloon ja oli lähdössä kotiin, kunnes Janne pomppasi sohvalta ylös.
"Etkö sinä nyt saatana sitä aukaise?"
"En"
"Miksi?"
"Koska siinä lukee minun nimeni ja minä avaan sen kotona. Onko selvä?"

Janne ei vastannut vaan väänsi telkkaria kovemmalle. Minä suorin kotiin.
Kotona puoliskoni oli vastassa ja ihmetteli suurta tuomistani. Sisältä paljastui Playstation 3 ja muutama peli sekä tykötarpeet.
Ensimmäinen ajatus: "Voi vittu sentään taas..."
Soitin Ledolle välittömästi, joka oli tulossa reilun sadan kilometrin päästä.
"No mitäs pidit?" Ledo tiedusteli.
"Onko tämä meille, vai päämajalle?" Yritin kysellä.
"Nyt on huono hetki jutella. Puhutaan myöhemmin. Testatakaa laitetta"

Selvä.
Soitin Jannelle päämajalle ja kerroin mitä paketissa oli. Heppu vaikutti todella närkästyneeltä. Ja vielä närkästyneemmältä hän vaikutti kun sanoin, että me pidämme laitteen kotosalla ja testailemme kunnes toisin määrätään.

Tästä päästään tähän päivään.
Janne, tuo Lappeenrannan kaveri on uinut sisäpiiriin ja saanut muutamia merkkiätekeviä puolelleen. Sitä ei tiedetä onko tuo yksi perkeleen pelikone sen syynä, mitä mies alkaa puuhailemaan. Jos on, on hän idiootti. Jos ei, on hän silti idiootti. Hän taistelee tuulimyllyjä vastaan.
Huomenna on tapaaminen. Kaksi uutta Lappeenrannan miestä, jotka tänne myöhemmin kutsuttiin jäivät kiinni Ledon auton lasien särkemisestä. Kojetaululla oli viesti:
"Vältä yksinäisiä viidenpromillen iltoja. Ja sama koskee "juoksupoikaasi" (minua) ja hänen ämmäänsä"
Tämä riitti. Sota on julistettu. Aamulla on tiukka tapaaminen herrojen Lappeeranta kanssa teollisuusalueella.

Ledo tuumi puhelimessa:
"Pukeudu siististi, mutta älä parhaimpiisi. Tästä tulee ruma reisssu"

Kerron jotain jälleen nykyhetkestä.
On kulunut luokattoman kauan edellisestä kirjoituksesta ja jälleen on asioita tapahtunut suuntaan jos toiseen. Olen ajautunut huolestuttavan paljon takaisin vanhoihin totuttuihin bisneksiin ja tämän takia olisi muutto isommalle paikkakunnalle edessä.

Tapasin tänään jo aiemmin esitellyn Ledon (Ledo). Tai olen tapaillut herraa jo aiemmin viikolla. Ledo on palannut "päämajasta" hetkeksi maisemiin ja viina on tuntunut ukolle maistuvan liiankin. Olen lähinnä kuskannut Ledoa mihin hän on halunnutkin, hakenut viinalasteja ja hoitanut pieniä perusaskareita. Tänään aamulla käytiin maalaiskunnissa kierroksella. Liiketoiminta kaupungissa on hiljentynyt niin, että toimipisteemme suljetaan ensikesään mennessä. Tämän takia allekirjoittanut siirtynee kesän tullen suurempiin kuvioihin.

Ledo ehdotti kahta isompaa kaupunkia. Oli selvä kumman valitsin. Tai siis valitsimme. Olenhan kuitenkin avoliitossa asuva mies. Aika näyttää minkälaisiin työnkuviin joudun, mutta viimekuut ovat tuntuneet hyvältä. Asioita on saatu rullaamaan kuin ennen vanhaan ja ystävyyteni Ledon kanssa on mielestäni syventynyt entisestään. Ledo itse asuu nykyisin juuri siinä toisessa kaupungissa, joita hän ehdotti. Oli hieman pettynytkin kun valintani ei osunut kyseiseen kylään.

Mutta. Seuraava kirjoitus, joka toivottavasti tulee hyvinkin nopeasti, keskittyy vanhoihin bisneksiin. Täytyy taas saada homma kulkemaan. Tiedän, että olen tätä hokenut jo aiemmin, mutta nyt on pääkoppa, hommat ja valinnat selvät. On hyvä jatkaa tarinointia.

Ensiviikkoon siis! Kiitokset kaikille mukana pysyneille!

Herrasmiesliigan paluu. Herrasmieliigan poika. Herrasmiesliiga vs. Predator. Niin. Takaisin on tultu ja jatko-osia tipahtelee kuin tuhkaa tuulesta. Asiat ovat lutviutuneet osaltani melko hyvin. Wanhat hyvät toverit ovat rauhoittuneet ja jättäneet minut suhteellisen mukavasti rauhaan. Elossa ollaan ja rehellisissä töissä. Jatketaan.

Kerron hieman männäkuukausien tapahtumista.

Vaikkakin olen lopettanut "aktiivihommat" jo aikoja sitten, olen silti tehnyt hyvälle ystävälleni, kutsutaan häntä vaikkapa Ledoksi (yksi isoimpia heppuja näissä bisneksissä, näillä leveyksillä), "ystävänpalveluksia". Eli kuskaillut kirjekuoria sinne ja tänne. Heittänyt joskus muutaman "paketin" varastolle jäähtymään. Sellaista pientä settiä wanhalle ystävälle. No, Herrasmieliigan tauon alkaessa kävi seuraavasti.

Ledo soitti minulle ja tiedusteli olisinko voinut hakea pari kirjekuorta "taukopaikaltamme". Eli hepulta, joka piti yksiössään milloin mitäkin kamaa setä sinisien silmiltä piilossa. Hänelle vietiin myös rahakuoria hetkeksi jemmaan. Ajattelin, että mikäs tuossa Ledolle palveluksen tehdessä.
En lähtenyt heti kirjereissulleni vaan ajattelin ensin pestä auton ja loikoilla muutenkin jouten. Unohdin koko homman iltapäivään mennessä. Myöhemmin eräs yhteistyökumppaneistani, Ledon kakkosmies, kutsutaan häntä vaikkapa Apaksi, soitteli ja pyysi oluelle luokseen. Hyppäsin pestyyn autoon ja karautin Apalle. Apa oli noin 195cm pitkä, todella leveäharteinen iso korsto, joka kulki Ledon mukana tärkeimmissä tapahtumissa. Eli kaverin rooli oli näyttää isolta ja pelottavalta, missä hän onnistuikin erinomaisesti. Luonteeltaan Apa oli kuitenkin lempeä. Ystävilleen ainakin, mutta "työtehtävissä" melkoisen kovakourainen. Apa oli ex-kehonrakentaja ja selkänsä särettyään oli mies jättänyt harrastuksensa vähemmälle. Ei kuulemma sängystä muuten nousta ainakaan viikkoon.
Hörpittiin siinä Apan kanssa olutta ja mies vaikutti oudolta. Hän oli harvasanainen ja vakava. Tiedustelin, että onko hepulla kaikki ok. Naishuolia, hän murahti. Hetken istuskeltuamme hän kuitenkin avasi keskustelun.

-Niin. Ledo mainitsi kirjeistä. Älä suotta ajele enää, kyllä minä voin käydä ne.

Ajattelin, jotta mikäs siinä, Enpähän tarvitse enää illanselkään lähteä reissaamaan. Hörpittiin oluet loppuun ja taputeltiin toistemme selkiä jokseenkin oudoissa merkeissä.
Hyppäsin autooni ja karautin kotiin. Oli kummallinen olo.

Aamulla puhelin soi. Ledo oli raivoissaan. Ledolla oli tietynlainen puhetyyli hermostuksissaan. En osaa selventää, mutta Sopranosia katsoneet löytänevät yhtäläisyyden John Sacramonista. No kuitenkin... Yhteyshenkilömme, jonka luona kirjeet olivat oli hakattu rappukäytävässä. Mies makasi teholla paketissa, kylkiluut murtuneena, käsi katkenneena ja purukalusto puolta harvampana ja mikä parasta, kirjekuoret olivat hävinneet. Täydellinen kaaos päämajassa ja poliisit tutkimassa yhteysmiehen kämppää, joka pursui ties mitä kuumaa tavaraa. Alkoi välitön tivoli.

-Ota auto alle ja aja päämajalle. Heti.

Selvä pyy. Ei tarvittu kahta kertaa käskeä. Ledo kuulosti sen verran vakuuttavalta, että oli parempi jättää aamukaffet tässä vaiheessa väliin.
Ajelin päämajalle, jossa Ledo roudasi hiki hatussa tavaroita ulos. "Päämajamme" oli vanha puutalo keskellä ei mitään, mutta kuitenkin kaupungin läheisyydessä. Tietokoneet oli kannettu pihalle. Samoin laatikkotolkulla kirjanpitoa, kuitteja ja muuta paperisoopaa.

-Käypäs varaston avain. Aseet on saatava helvettiin täältä. Ratsia on hyvin todennäköinen.

Hain puolenkymmentä asetta, pari haulikkoa ja muutamia käsiaseita ja survoin ne Ledon auton takakonttiin.

-Sinä saat ottaa kirjanpidon ja tietokoneet. Hävitä kovalevyiltä kaikki arka materiaali ja piilota koneet parhaimman mukaan. Turhat puhelut on jätettävä väliin ja jos poliisi tiedustelee, tiedät mitä sanoa.

Näillä ohjeilla mentiin.

Kului päivä, kuluin toinenkin. Viikko. Sitten sain yhteydenoton Ledolta.

-ABC, kello 14.00

Ledo istui huoltoasemalla kahvikuppi edessään ja näytti erittäin huolestuneelta. Sairaalassa makaava yhteysmiehemme oli laulanut kaiken. Kaiken senkin mitä minä en vielä tiennyt. Ystävämme Apa oli kateissa, jota jo oltiinkin ihmetelty. Ja Apan oli määrä hakea yhteysmieheltämme kirjekuoret. KLING! Päässäni kilahti.

-Ei helvetti!

-Kyllä helvetti. Apa hakkasi äijän tohjoksi ja vei kirjeet. Miestä ei löydy mistään.

Asia alkoi valjeta. Kirjeissä oli noin 7500 euroa kummassakin ja Apa ilmeisesti sotkeutunut johonkin rahavaikeuksiin. Ledo oli jo pistänyt kakkosmiehestään haun päälle, mutta äijää ei löytynyt. Sairaalassa makaava heppu oli kertonut poliiseille myös meidän nimet, mutta ilmeisesti toimistamme hän ei ollut puhunut. Ilmassa väreili pakokauhu.

Ledo oli kuitenkin hoitanut asioita yksikseen välittömästi tapahtuneen jälkeen ja hakatun hepun luona oli vierailtu. Hepulle oli suositeltu lämpimästi syytteidensä pois vetämistä, ettei tarvitse loppuikäänsä olla pilliruokinnassa ja pyörätuolissa. Heppu oli viisas mies ja näin tapahtuikin.
En ala kertomaan tarkemmin mitä välissä tapahtui, mutta Ledo ja allekirjoittanut kävi keskusteluja setä sinisien kanssa muutamankin kerran. Syytteitä ei tullut. Ainoastaan Apa on haun alla. Setä sinisillä ja meilläkin.

Nyt tilanne on rauhoittunut. Päämajamme vaihtui kaupungin laidalta keskustan tuntumaan. Uusi toimitila on huomaamattomampi ja toimivampi muutenkin. Käyn edelleen vierailulla Ledon luona, milloin missäkin kahvikupin merkeissä. Vaihdamme kuulumiset, enkä utele "bisneksistä", sillä en tahdo itsekään tietää, mitä liigan pojat puuhailevat.

Niin. Apa on edelleen kateissa. Silmät ja korvat maailmalla olivat nähneet miehen Kajaanissa. Miekkonen oli hätäpäissään maksanut 7500 euroa Ledon tilille. Oli yrittänyt ostaa itselleen armahduksen.

-Helvetti. Yrittää vielä uida takaisin, kapinen käärme. Omasta kuormasta ei syödä. Omia ei kuseteta. Eikö Miikan tapaus (josta kerron myöhemmin, kirj. huom) ole jo tarpeeksi paha esimerkki?

-Kyllä. Rauha hänen muistolleen.

-Mutta. Luulen, että Apa yrittää ottaa sinuun yhteyttä. Jos ottaa, kerro, että hän on tervetullut takaisin. Kunhan saamme äijän satimeen naksahtaa käärmeeltä niskat nurin.

Ledo kietaisi kahvit naamariin, kohensi pikkutakkiaan ja katosi ihmisvilinään.

Viimeaikaisten tapahtumien valossa on täytynyt jättää kirjoituksia hieman vähemmälle. Hommat eivät ole vieläkään osaltani täysin ohi ja olen joutunut selkkaamaan ties mitä, ties missä ja ties keiden kanssa. Wanhat hywät towerit riehuvat. Sivulliset kärsivät...

Palaan asiaan mahdollisimman pian, jotta pääsen jatkamaan asian ydintä. Siihen asti elän hiljaiseloa blogin suhteen.

Aktivoidutaanpa jälleen.

Palataan takaisin Tikan ja Aaron aikaisiin tapahtumiin. Muistanette aiemmin esitellyn Tikan hyvin alkoholisoituneen velipojan Japen? Tuon hepun, joka roudasi meidät arvauskeskukseen tapaus Tussun tiimoilta. Noh, hyvä. Kerrotaan iltamista Japen luona.

Muutama viikko sen jälkeen kun olin tavannut herra Lehtomaan (ja hänen viehättävän tyttärensä) saimme tilauksen suurehkosta lastista heinää. Aaro soitteli kesäiltana innoissaan ja kertoi tarvitsevansa pian kyydin. Hyppäsin autoon ja ajelin ensin Tikan luo, joka tapansa mukaan oli kännissä ja kouhotti milloin mistäkin. Käytiin matkalla Aaron luo hakemassa parilta "yhteistyökumppanilta" muutamia pulloja pirtua iltapuhteiksi. Tikka sekoittelikin litkuja kuin hullu kemisti ja kehui aineen laatua. Itse en tohtinut ottaa, koska ymmärsin Aaron soitosta, että minua tarvitaan skarppina.
Aaro odottelikin pihamaallaan kärsimättömänä, mutta selvästi erittäin tyytyväisenä.
-No nyt olisi sitten suurehko ruoholasti saatavilla. Haetaan heinät, tehdään nätit pussukat tänä iltana ja vedetään itse osingot. Loput menevät Lehtomaan porukalle.
Selvä peli. Aaro hyppäsi kyytiin ja kumosi kahmalokaupalla pirtuspriteä kuivaan kurkkuunsa. Lupaavalta näytti tämäkin ilta.
Ajettiin Aaron neuvomaan paikkaan ja minä sain olla jälleen vahtimiehenä. Aaro ja Tikka marssivat vanhan pienehkö puukerrostalon rappukäytävään ja soittivat ensimmäistä ovikelloa.
-Sinä pysyt tässä. Aaro sanoi, enkä tohtinut kysellä enempää.
Tikka ja Aaro viipyivät asunnossa vain hetken. Ulos tullessaan molemman kantoivat muovisäkkejä. Helvetti. Eikö tätäkin olisi voinut hoitaa hienommin?
Ukot ja säkit autoon ja Aaron kämpille. Tarkastettiin lasti tarkemmin ja homma näytti olevan kunnossa. Iltamat olivat tiedossa. Lasti oli mätetty säkkeihin ilman sen suurempaa seulomista, joten työtä oli tehtävä, että saatiin heinät myyntikuntoon.
Tikan uudehko puhelin soi taukoamatta.
-Miten helvetissä tämä taas toimi. kiroili Tikka nokialaistaan räpläten.
-Jappe soitti. Pyyteli kovasti luokseen ja kerroin lastistakin. Sanoi, että voitaisiin väsätä porukalla ruohot kuosiin Japen kämpillä.
Tämä selvä. Yksi käsipari lisää pakkaustöihin ei ollut huonompi idea.

Japen asunto oli pienehkö, hyvin tunkkainen ja asujansa näköinen. Huonekalut olivat suoraan 70-luvulta, kuluneita ja kamalan näköisiä muutenkin. Ilmapiiri tosin oli mukavan leppoisa. Vinyylejä mies omisti kiitettävästi, eikä cd-levyihin koskenut ollenkaan. Niissä ääni oli kuulemma kylmä. Tiedä häntä.
Olohuoneen pöytä oli raivattu siistiksi ja tuoleja otettu ympärille. Ukot tyhjensivät heinät pöydälle ja päästiin alkamaan hommat. Näpertelyn ohessa hepuille, Tikalle varsinkin, tuntui maistuvan sekä ruoho, että aiemmin haettu pirtu. Juttu luisti hetki hetkeltä paremmin.
Oltiin puolessa välissä pakkaustöitä kun Japen ovikello soi. Ovella oli Japen seinänaapuri, iso kalju korsto, joka oli hetki sitten vapautunut linnasta puukotuksen johdosta.
-Sopiiko jos Make (Make) tulee istuskelemaan iltaa. Eiköhän me olla jo tänään tehty työtä tarpeeksi. Uteli Jappe hilpeänä tökerön näköinen jointti suussaan.
Eipä meitä haitannut. Kyllä sekaan sopi.

Pirtu virtasi pitkin iltaa ja aloin olla itsekin jo varsin hyvässä kunnossa. Tikka ja Make saivat idean pistää kortiksi. Panoksilla tietenkin. Siirryttiin keittiöön pelailemaan. Hommat kulkivat sujuvasti ja raha vaihtoi omistajaa. Pirtumukeja kumottiin ja seinänaapuri Make tuntui olevan valmista äijää. Ukko sammui kuin saunalyhty ja kuorsasi tuolissaan niin ettei puhumisesta samassa huoneessa tullut mitään. Siirryttiin Aaron, Tikan ja Japen kanssa olohuoneeseen polttelemaan parit tötsyt. Hetken kuluttua keittiöstä alkoi kuulua hirveä mekkala ja kiroaminen.
-Kuka saatana varasti minun rahat? Kuka vittu vohki minun lompakon?
Make raivosi sekopäisenä ja Tikka ja Jappe säntäsivät rauhoittelemaan miestä. Turhaan.
Make reutoi ja riehui. Nosti Tikan seinälle ensin, tämän jälkeen Japen.
-Kumpi vei? Kumpi nyysi lompakon?
Jappe yritti vielä kerran rahoittaa miestä kurkkuaan pidellen, mutta tämä vain suututti kerran suuttunutta lisää.
Sitten se taas tapahtui. Kuin hidastetusta filmistä näin Maken kaivavan povitaskuaan. Mies veti taskustaan pienehkön revolverin ja latasi sen osoitellen vuoroin Jappea, vuoroin Tikkaa. Olin lamaantunut. Vieressäni istunut Aaro oli myös hyvin hiljainen, mikä pelotti entisestään.
Tilanne tuntui pysähtyneen. Make hengitti raskaasti ja sohi aseineen. Tikka ja Jappe yrittivät olla mahdollisimman hiljaa, jottei mies provosoituisi lisää. Hetken kuluttua Aaro nousi tuolistaan. Ajattelin, että nyt tuo mies teki viimeisen virheensä.
Aaro käveli keittiöön missä tilanne oli päällä.
-Make. Pistäs nyt se tuliluikku pois. Etsitään rahat kimpassa ja jatketaan matkaa. Turha tässä on kavereita syyttää.
Make katseli kulmiensa alta Tikkaa, sitten Japea ja tämän jälkeen kääntyi Aaroon päin.
-Sinäkö sen rahapussin veitkin, perkele!
Olin varma, että nyt tuli ruumiita. Sain jostain voimia, hullunko lie, mutta kuitenkin sain ja hivuttauduin keittiöön. Korttipelimme aikaan me muut istuimme tavallisislla puisilla keittiön tuoleilla, mutta Makea varten oli haettu olohuoneesta nojatuoli, jossa mies sitten notkui ja sammui.
Hivuttauduin keittiöön ja ohi Aaron, joka yritti näyttää merkkejä, että nyt helvettiin täältä. Tunsin jonkun voiman vievän minua kohti tuolia, jossa Make oli nukkunut.
Make katsoi minua ja pudisti päätään.
-Älä sinä sekaannu!
Nostin hieman käsiäni ja näytin ettei mitään hätää. Menin tuolille ja tunnustelin istuinosan ja selkänojan väliä. Lompakko oli pudonnut jossain vaiheessa peliä Maken taskusta ja luiskahtanut vanhan nojatuolin istuinosan ja selkänojan väliin.
Nostin lompakon hiljaa ylös ja tilanne raukesi.
Make nappasi lompakon ja pisti aseensa taskuun.
-Helvetin hienoa, että löytyi. Olisi mennyt koko 20 markkaa taivaan tuuliin!
-Jumalauta! Karjaisi Jappe.
-Kaksikymppisen takiako sinä alat mutkan kanssa riehumaan. Voi vittu näitä kaheleita.

Tehtiin samalta seisomalta pienet pirtunapsut ja tuumailtiin, että ehkä on parempi vaihtaa maisemaa. Tikka, Aaro ja Make menivät menojaan ja minä jäin vielä Japen kanssa siistimään paikkoja ja korjailemaan ylimääräisä ruohotuppuja lattioilta. Yksi pirtupullon jämä jätettiin Japelle.
Jappe nappasi pullon, tyhjensi kahvipannunsa ja kaatoi pirtunsa pannuun. Pannu oli termosmallinen. Jappe selitti, ettei halunnut kutsumattomien vieraiden juovan viinojaan ja pannussa liemi olisi turvassa. Ihmettelin moista.

Pari päivää iltamiemme jälkeen Tikka soitti ja pyysi kahville. Tikan naama oli mustelmilla ja mies näytti pandakarhulta. Tiedustelin taustaa tapahtuneelle. Tikka kouhotti:
"Jappe sai eilen jonkun kohtauksen. Menin käymään sen luona ja ajattelin keittää kahvit. Viskasin pannussa olleet vedet viemäriin. Tuon nähtyään Jappe sekosi ja kävi kimppuuni. Muutaman lyönnin se sai perille."
Tikka osoitteli kasvojaan. Minua huvitti tilanne tässä vaiheessa kovin. Tikka jatkoi:
"Mutta näkisitpä Japen. Otin sen keittiön nurkasta leipälapion ja vetäisin rustoon niin, että tärähti. Velipoika putosi siihen pisteeseen ja minä poistuin paikalta. Vitun hullu."
Tässä vaiheessa en enää pystynyt pitämään pokkaani.
-Tiedätkös Tikka. Ei siinä pannussa vettä ollut vaan Japelle kultaakin kalliimmat pirtupullojen jämät.
Tikka katseli mustien kulmiensa alta ihmeissään.
-No nyt minä ymmärrän, Tikka myhäili.

Soitettiin Japelle, joka oli "hiukan" näreissään tapahtuneesta. Nenä oli murtunut raukalla. Päätettiin viedä poloiselle pari lestiä pirtua lohdutukseksi ja lääkkeeksi särkyyn. Mies tärisi onnesta tai mistä lie.
-Mutta Jappe-hyvä. Älä nyt enää jatkossa piilota viinoja kahvipannuun. Laita ne pullot perkele vaikka sängyn alle. Tikka vaahtosi.
Jappe pyysi jäämään parille naukulle, mutta meillä oli muutama nyssäkkä kuljetettavana isolle herralle, joten suksittiin matkoihimme.
-Mitä mieltä olet olisiko Japesta näihin hommiin? Tikka tiedusteli.
Katsoin pari kertaa Tikkaa, enkä tiennyt oikein mitä sanoa. Osoitin Tikan mustelmia naamassa ja pudistin päätäni.
-Sitä minäkin. Kyllä hullu hullun tuntee, eikä me kahta hullua samaan laivaan oteta.

-JATKOA tavaran toimituksesta pian...

Aiemmista suunnitelmistani huolimatta jatkan vielä samaa aikakautta edellisen merkintäni kanssa.
Kerron iltamista, joiden jälkimaininkien takia oikea käteni on vielä tänäkin päivänä kuin vihaisen koiran raatelujen jäljiltä.
Oli keskiviikko, ensilumet sataneet ja allekirjoittanut herkässä tunnelmassa yksin kotona. Oli vapaapäivä. Kävin pari pulloa punaviiniä ja sytyttelin tunnelman lisäämiseksi vielä kynttilän pari. Ajattelin viettää laatuaikaa yksin ja rentoutua kaikesta hälinästä ja kiireestä nauttimalla hyvän annoksen punkkua ja nukahtaa sohvalle tv:n sekä kynttilöiden loimuun. Ilta alkoikin varsin mallikkaasti ja punaviini tuntui maistuvan joka lasin jälkeen paremmalle. Ulkona satoi hiljalleen lunta, eikä pakkastakaan ollut -10 astetta enempää.
Jossain vaiheessa iltaa kuitenkin menojalka alkoi vispata ja päätin soittaa Miikalle. Sain houkuteltua äijän paikalle viinaputelinsa kera. Kumottiin snapseja ja parannettiin maailmaa.
-Eihän me nyt oikeasti niin pahoja jätkiä olla. Eihän?, tiedusteltiin vuoronperään.
Tultiin tulokseen, että vitun hyviä tyyppejä tässä ollaan, kuten kaikki nousuhumalassa. Päätettiin sitten sammutella kynttilät, jottei ihan homosteluksi menisi ja voidella lampiset.
Otettiin taksi alle ja ajettiin laitakaupungille viettämään keskelläviikkoa paikallisten urpojen sekaan. Baari oli pienehkö, tunkkainen luola, jossa hylkiöt ja rappioituneet viettivät keskiviikkoiltaansa. Oltiin vapaalla, joten meilläkään ei ollut liituraitaa yllä. Oltiin hyvin näkymättömiä pukeutumisen suhteen. Tarkastettiin tilanne; Ei ketään velallisia, ei ketään muitakaan "tuttuja". Hyvä. Viinaa naamariin.

Etsittiin nurkkapöytä, jossa luulimme saavamme olla rauhassa. Näin menikin parin tunnin ajan. Kumottiin snapseja ja vedettiin röökiä, sekä sikareja. Fiilis oli katossa, vaikka porukkaa ei paikalla paljoa ollutkaan. Keskustelimme vanhoista keikoista ja naureskeltiin tapahtumille, joiden vuoksi olisi hyvinkin voinut olla tarvetta adressin ostolle. Mustahuumori toimi ammatissamme liiankin hyvin. Osumaa tuli aika-ajoin ja se piti tiedostaa. Pelätä ei saanut, eikä me niin tehtykään.
Jatkettiin jutustelua ja kuin salama kirkkaalta taivaalta silmissäni sumeni. Pöytämme takaa kävellyt suurikokoinen partasuu oli saanut luiseen päähänsä idean ottaa takaraivoistamme kiinni ja iskeä otsamme toisiamme vastaan niin kovaa kuin leipälapion kokoisilla käsiillään vain pystyi iskemään. Hetken pyörittelin silmiäni ja katselin ilmassa leijuvia sinisiä ja vihreitä pisteitä. Otsassa jomotti niin perkeleesti ja drinkkilasit olivat kaatuneet. Pääsin tilanteen tasalle juuri samaan aikaan kuin Miikkakin. Nousimme samalla pöydästä ja lähdimme kohti ulko-ovea. Portsari stoppasi meidät välittömästi ja sanoi, että herrat eivät kyllä vielä lähde mihinkään. Poke oli nähnyt tilanteen ja meidät tuntien oli päästänyt karvanaaman ulos, ettei kävisi hirveän pahasti.
Näytettiin kuhmuja otsikossa ja sikolätin näköistä pöytäämme ja sanottiin, että mitä jos kuitenkin päästäisit meidät vähän keskustelemaan tämän ystävällisen päällekarkaajan kanssa. Poke, kutsutaan häntä vaikka Samiksi (Sami) väistyi ovelta ja huuteli perään, että hän ei sitten ole nähnyt mitään. Ei tietenkään, kukaan ei koskaan.
Baarin edustalla näkyi pakkaslumessa yhdet hoipertelevat jäljet, jotka johtivat baarin taakse. Kapakan takana oli pieni parkkipaikan tapainen tila ennen seuraavaa rakennusta. Tuosta väliköstä tavoitimme karvanaaman.
-Hei äijä! Odotas hetki.
Ukko yritti pakoon, mutta ei kaljamahoineen ja humalatiloineen kyennyt mihinkään. Miikka nappasi ukkoa kiinni ja yritti heilauttaa maahan, mutta äijä oli iso kuin virtahepo, eikä hievahtanutkaan hoikan Miikan kovasta punnerruksesta huolimatta. Ukko ärisi jotain ja riehui kuin karhu jalkaraudassa. Seurasin tilannetta sivusta ja sitten se tapahtui. Ukko sai kätensä irti ja pääsi paiskaamaan sellaisen heijarin suoraan Miikaa kasvoihin, että ystäväni putosi kuin omena puusta hankeen koisimaan. Päässä napsahti ja hyökkäsin karvanaaman kimppuun.
Seuraava muistikuva tapahtuneesta on seuraava: Olen polvillani äijän rintakehän päällä ja hakkaan niin perkeleesti ukkoa kasvoihin. Äijän naama on kauttaaltaan veressä ja silmälasit hajonneet vierelle. Sydämeni hakkaa yhtä lujaa kuin minä äijää. En saa raivoani loppumaan ja pian tunnen kädet niskassani. Miikka repii minua ukon päältä pois naama veressä ja huutaa, että nyt jumalauta lopeta ennen kuin se kuolee. Saan vedettyä henkeä ja rauhoitan tilannetta sen minkä raivoltani pystyn. Ukko pärskii ja korisee maassa. Miikka läpsii minua kasvoihin ja huutaa edelleen, että nyt helvettiin täältä.
Jätetään äijä maahan ja otetaan hatkat. Juostaan pihojen halki suojaisaan paikkaan ja soitetaan kyyti. Vasta tässä vaiheessa saan katsottua kättäni, joka näyttää jauhelihan ja rustomössön risteytykseltä. Otan lunta maasta ja painan sitä kättäni vasten. Pian saapuu kyytimme ja hypätään puolitäynnä olevaan Volvoon.
Kuskin reaktio on vaikuttava nähdessään Miikan kasvot ja minun käden.
-Ette sitten voineet tälläkään kertaa olla riehumatta?
Minkäs teet. Ilta oli mennyt oikein hyvin siihen asti kun karvanaamainen äijä päättää iskeä päämme yhteen ilman mitään syytä. Tai ainakaan meille ei syytä kerrottu.

Ylemmältä taholta tuli noottia illanviettomme seurauksista. Paikallislehdessä oli pieni juttu pahoinpitelystä. Äijältä oli silmä hieman vaurioitunut käsittelyni jälkeen. Ei jääty kiinni. Ei silloin, eikä myöhemminkään.
Istuttiin kahvilla Miikan kanssa. Miikka näytti pandakarhulta, minun käteni nyrkkeilyhanskalta. Päätettiin, että seuraavalla kerralla, jos ja kun sellainen tulisi, hoidettaisi asia ammattimaisemmalla otteella. Ei vain tajuttu sitä, ettei me ammattimaisesta touhusta vielä tiedetty mitään.

Miikka heitti minut kahvilasta kotiin. Oli lauantai-ilta ja lunta satoi hiljalleen. Päätin sytyttää parit kynttilät ja laittaa hieman ruokaa. Sitä ennen kävin toki pari pulloa punaviiniä iltaa ja ruoanlaittoa ajatellen.

Tänään pysyisin kotona.

-JATKOA PIAKKOIN...

Sekoitetaanpa hieman pakkaa. Eikä pelkästään sillä, että loikataan ajassa vajaa viisi vuotta eteenpäin, vaan myös aiheellakin. Kerron pokerista, pokeripöydistä ja likaisista tilanteista rahojen loputtua.
Pokeriaikoihin olin erkaantunut Tikan ja Aaron loistavasta, mutta paikallaan polkevasta porukasta ja siirtynyt siistimpiin hommiin. Tai uskottelin itselleni hommien olleen siistimpiä. Joskus ehkä näin olikin. Arsi Lehtomaa (ja hänen tyttärensä, mutta ei siitä vielä) oli näihin aikoihin kuvioissa mukana suuremmin ja bisnekset tuntuivat ammattimaisemmilta. Olin tavannut pari uutta heppua, joiden kanssa notkuttiin baareissa ja hoidettiin huomattavasti tuottoisempia rahankeruureissuja, sekä myös likaisempia velkomistilanteita. Toinen hemmoista oli Miikka (Miikka), itseäni reilun vuoden nuorempi skarppi jäbä, joka teki myös verotettavaa työtäkin. Joku puhelinpiuhojen vetäjä se kai oli olevinaan. Miikan kanssa puhuttiin itsellemme pari pokeripöytää, joiden tiimoilta tehtiin kierroksia rahojen ja muiden järjestelyjen suhteen.

Lauantai-ilta eteni vauhdilla. Itse otin pohjaa kotosalla ja odottelin Miikan saapuvan. Hän toimi kuskina tänään. Määränämme oli mennä valvomaan yhtä monesta pokeripöydistä erään yhteistyökumppanimme luo. Paikalle oli saapumassa hyvin erilaista porukkaa. "Piireistä" pari sikarimiestä rahatukkuineen ja baareista bongattuja potentiaalisia itsensä kaulaa myöten kuseen pelaavia pikkunilkkejä. Miikka saapui ja kietaisin viimeiset viskit naamariini ja heitin liituraidan niskaan. Miikka ajoi punaista Volvoa, uudenkarhea se oli, vaikka vuosilukua en muistakaan. Huomattavasti mukavampi kulkupeli kuin taneli, jolla olin vuodet Aaron ja Tikan kanssa kurvaillut.
Ajettiin kaupungin halki syrjäiselle teollisuusalueelle. Suurehkon hallin rinnalla "komeili" pieni asumiskelpoinen rakennus, jossa pokeripöytää pyöritettiin pari kolme kertaa viikossa. Lauantai oli tuottoisin, joten oltiin hyvillä mielin.

Ukot istuivatkin jo paikallaan ja "pelinhoitajamme" väsäsi drinkkejä laseihin. Patsasteltiin tylyinä haisevalla sohvalla ja katseltiin äijien pelaamista. Sikari ja tupakka paloi ketjussa ja viskiä kumottiin. Sekä me Miikan kanssa, että pelimiehet. Tietyssä vaiheessa iltaa ja pelaajien humalatilaa alettiin tarkkailla mahdollisia rahansa piakkoin hävittäviä. Tässä vaiheessa iskettiin. Humaltunut pelihimoinen mieshän ei ole köyhä eikä kipeä, joten velkaa oli helppo tarjota. "Kyllähän minä ensiviikolla saan rahaa" Vakiolause.
Pöydässä köyhtyi ensimmäisenä juuri ne pikkunilkit, joilla ei oikeasti ollut säännollisiä tuloja. Ei ainakaan isoja sellaisia. Miikka nappasi ensimmäisen. Nilkin silmät kiiluivat Miikan kaivaessa rahatukkua.
-Paljonkos?
-Pari hunttia. Kyllä mä sillä pääsen omilleni.
Niinpä niin. Tässä vaiheessa viskin sumentamat aivot eivät varoittaneet pikkunilkkiä mahdollisista seurauksista, jos kyseisiä rahoja ei eräpäivään mennessä näkyisi. Miikka lateli tutut litaniat siitä, koska rahat tultaisi perimään. Ja siitä, jos niitä ei tultaisi saamaan. Korko kasvaisi joka päiväiltä jne. Suu vaahdossa nilkki kuunteli ehdot ja nappasi rahat kuin nälkäänkuoleva ruokamurun nähdessään. Mairea hymy levisi sekä Miikan, että pelaavan hepun kasvoille. Homma jatkui ja panokset koveni.
Tämä työnkuva kävi tutuksi Miikalle ja itselleni ja siirryttiin pöydistä myös perimisiin. Oli erään pikkunilkin eräpäivä. Heppu oli lainannut jo useamman peli-illan merkeissä tuhansia euroja (niin, nyt elettiin jo euroaikaa.) Soiteltiin perään. Ei vastausta. Soiteltiin muutamalle velallisen tutulle. Eivät tienneet mitään. Paskahousut pitivät yhtä.
Otin jälleen pohjaa kotosalla ja odottelin Miikaa saapuvaksi. Volvo kohti velallisen saastaista kämppää. Näissä tilanteissa kuin salaman sivaltaessa läpi pään tulivat Aaro ja Tikka mieleeni, jostain syystä. Mutta vain hetkeksi.
Velallinen ei ollut kotona. Tai ei ainakaan uskaltautunut ovelle. Tästä suunnattiin nilkin ystävän luo, joka uskaltautuikin avaamaan oven. Rynnittiin sisään ja kerrottiin asiamme.
-Missäs pikkunilkkiystäväsi luuraa? Täytyisi saada leipä pöytään.
Heppu tärisi ja selitti selvästi jotain ennaltasuunniteltua. Kaverinsa oli kuulemma matkoilla ja tulisi parin viikon kuluttua suuret rahasummat mukanaan. Ei ostettu juttua.
Miikka läimäisi pari kertaa lempeästi ja tiedusteli, josko tähän matkustelevaan ystävään joku saisi yhteyttä. Ehkä jopa asianosainen. Korvat punoittaen heppu kaiveli puhelimensa ja soitti velalliselle.
-No nyt ne ovat täällä hakemassa rahoja. Missä helvetissä sinä olet?
Mussutus jatkui puhelun jälkeen. Hemmo tarjosi vielä viinaakin, jotta unohtaisimme hänen osallisuutensa velkaan. Säälittävää. Paiskattiin pullo nurkkaan ja annettiin päivä aikaa nilkille ryömiä kolostaan.
-Kerro ystävällesi terveisiä!

Seuraavana aamuna jo ennen kymmentä puhelin soi. Velallinen ilmoitti olevansa halukas tapaamiseen. Suuntasin, nyt yksin, lähibaariin, jossa tapaamisemme oli määrä tapahtua. Nilkki istui olutmuki kädessä korvat luimussa kuin uitettu koira baarin perimmäisessä pöydässä. Marssin paikalle jo valmistautuen siihen, että nenähommiksi menee, mutta yllätyin positiivisesti. Heppu kaivoi taskustaan tukun ryttyisiä seteleitä ja ojensi ne vapisevin käsin pöydälle. Nopea laskutoimitus ja rahat kirjekuoreen. Vielä pikainen yrmeä vilkaisu luimistelevaan ihmishylkiöön ja pois. Sanaakaan ei sanottu. Sanoja ei tarvittu. Voittajafiilis lämmitti rintaa. Tuo tunne oli se tunne, joka jo aikoinaan sai minut ihannoimaan tietynlaista arvostusta ja auktoriteettia.

Kävelin ulos baarista alkusyksyn viimaan. Rahatukku poltteli taskussa ja tiesin, että sievoisa siivu siitä kuuluisi minulle. Päätin lampsia lähipubiin ottamaan rentouttavat. Pubin nurkassa istui tutun oloinen hahmo. Hahmo oli Tikka. Pää turvoksissa, paskainen tuulipuku päällä, arpia naamassa ja kaljussa, silmät sameina yksikseen sopertaen.
Mietin, että tähänkö pisteeseen Tikka ja Aaro oli asiansa vajaaseen viiteen vuoteen hoitaneet.
-Hei kaveri. Vippaatko bisserahaa?, Tikka mölisi eikä näyttänyt tunnistavan minua.
Viskasin parikymppisen kirjekuorestani pöydälle ja sanoin, että koita nyt hoitaa itsesi kuosiin.
-Vittu! Mikä sinä luulet olevasi? Ei puku tee sinusta yhtään parempaa. Saatanan juppileuhottaja.
Raha kyllä kelpasi vittuilujen lomassa.
Voitelin lampiset ja lykin pihalle pubista. Olin kasvanut ulos aikoja sitten Tikan kaltaisten luusereiden maailmasta, enkä tuntenut minkäänlaista sääliä tätä ihmistyyppiä kohtaan.
Kohensin puvuntakkiani, tilasin taksin ja tarkastin varmuudeksi, että kirjekuori oli taskussani. Elämä hymyili... ainakin minulle.

-JATKOA MENNEISYYDESTÄ...

Elettiin kesää parhaimmillaan kun sain ensikosketuksen ns. "isoon herraan". Aaro soitti minulle varhain aamulla, päivää en muista, koska viikonpäivillä ei ollut liioin merkitystä.
-Ajapas viinakaupan kautta äkkiä tänne. Tuli lähtö illaksi pois kaupungista.
Olin ihmeissäni ja innoissani. Hätäisen suihkun jälkeen imaisin nopeasti lonkeron kitusiini, viskasin liituraidan ylleni ja karautin uudenkarhealla, toistakymmentä vuotta vanhalla ja vain hivenen ruosteisella taunuksella viinakaupan kautta Aaron luo.
Aaro oli pukeutunut hyvin. Siis niin hyvin kuin hänenkaltainen ihminen voi pukeutua. Maastopuku oli nurkassa ja miehellä komeili, ilmeisesti jo aiemmin kesällä ostama puku päällään. Parta oli ajettu ja hiukset siististi kammattuina. Uskoin jopa hetken, että tuosta kaveristahan olisi isommaksikin kihoksi. Mutta vain hetken... Sen hetken ennen kuin hän nappasi ostamani viskipullon kädestäni tyhjentäen miltei puoli pullollista pohjattomaan kitaansa, päälle äänekkäästi röyhtäisten.
-No perkele! Nyt kelpaa lähteä edustamaan!

Hypättiin taunukseen ja haettiin Tikka messiin lähipubin terrassilta notkumasta. Tikka esitteli uutta puhelintaan. Oli ominaisuuksia vaikka muille jakaa, joita kukaan meistä ei osannut käyttää.
-Näitä tulee pari laatikkoa ensiviikolla, hän intoili suu vaahdossa.
Kotvan puhelintaan sekoitettuaan hän nukahti takapenkille viskipullo kainalossaan.
Noin 15 kilometriä ennen määräpaikkaamme Tikka heräsi ja parjasi päästä huoltoasemalle kaljalle. Viski ei miehelle kelvannut, koska piti olla skarppina. Niin kuin hän joskus skarppina olosta olisi välittänyt. Pysähdyttiin ensimmäiselle taukopaikalle, josta olutta sai.
Matkalla huoltsikalle huomasin Tikan ilmeessä jotain maanista. En ehtinyt kissaa sanoa huoltoaseman baarissa, ennen kuin Tikka oli baarijakkara kädessään hillumassa viereiseen pöytään. Naapuripöydän vanha miekkonen oli kuulemma antanut sellaisia katseita, että kylmiä oltaisi, jos katse tappaisi. Aaro yritti rauhoitella Tikkaa ja minä katselin nurkkapöydästä tilannetta erittäin kyllästyneenä. Ensimmäisiä kertoja Tikan kohtauksen nähdessäni olin ollut kauhuissani, mutta nykyisin nämä olivat arkipäivää. Aaro rauhoitteli Tikan ja sai puhuttua vielä henkilökunnankin puolelleen niin hyvin, ettei poliiseja tarvittu. Matka jatkui. Onneksi.

Päästiin perille hulppean näköisen valkean huvilan pihaan. Pihamaalla komeili pari mersua, ässää tietenkin, muutama vanha amerikanrauta ja moottoripyörä. Puutarhuri, tai joku muu palvelija leikkasi nurmikkoa rakennuksen sivustalla.
Nousimme autosta ja kävelimme ovelle. Portaiden keskellä, valtavien pylväiden varjossa lepäsi suuri puinen ovi. Ovikelloa ei näkynyt, kamera kylläkin tuijotti meitä vastenmielisellä silmällään oven vierustalla. Hetki meni ja surina paljasti oven olevan auki. Aaro ja Tikka marssivat sisään ja huomasin heidänkin käyttäytymisensä olevan normaalia varovaisempaa.
Sisällä eteisaulassa meitä vastaan asteli noin nelissäkymmenissä oleva mies, shortsit ja hawaiipaita päällään, suunnaton sikari suussaan:
-Aaro ja Tikka. Mukava nähdä. Ettekö esittele uutta ystäväänne?
-Vili. Tämä herrasmies on Arsi Lehtomaa. Mies, joka maksaa myös sinulle palkkaa, Aaro virnuili.
Hawaiipaitainen mies kätteli minua ja katseli arvostelevasti.
-Komea takki nuorella kaverilla. Suomalainen? Takki siis.
-Kyllä. Kulkenut suvussa, vastasin yrittäen kuulostaa mahdollisimman korrektilta.
Mies ohjasi meidät huvilansa takapihalle ja kehotti viskaamaan kuumat päällystakit pois. Drinkkejä kaadettiin pöytiin, enkä voinut olla noteeraamatta erittäin maukasta grillilihan tuoksua.
Tovin pihamaalla istuskeltuamme tuli Arsi hakemaan Aaron ja Tikan sisälle. Minua hän kehotti nauttimaan pöydän antimista ja käymään virkistäytymässä uima-altaassa. Ei minulla mitään uimavaatteita ollut, saati sitten uskallusta mennä tällaisessa tilanteessa räpiköimään huonoilla uimataidoillani. Nyökkäsin kohteliaasti ja nostin drinkkilasiani.
Minuutit tuntuivat tuskaisen pitkiltä, vaikkakin hyvinvoinnistani huolehdittiin mitä parhaimmalla tavalla. Lasi ei ollut koskaan tyhjä, grillissä tirisi mitä herkullisinta lihaa ja humidorista löytyi todella laadukkaita sikareja. Silti kyttäsin kelloani kuin hiiri juustopalaa.
Viimein Aaro ja Tikka saapuivat Arsi keskellä kävellen.
-Vili! Olet sinä päässyt melkoiseen pyöritykseen näiden hulttioiden kanssa!
-Ei voi valittaa. Joka päivä on erilainen, vastasin.
Arsi, Aaro ja Tikka laskeutuivat portaat alas takapihalle ja sytyttivät sikarit. Minulle ei enempää tässä vaiheessa kerrottu.

Ennen lähtöämme Arsi halusi puhua minulle ilman Aaron ja Tikan seuraa. Kävelimme huvilan yläkertaan. Arsi koputti ensimmäiseen oveen suuressa käytävässä. Menimme sisään huoneeseen, josta tulvi hajuveden tuoksu.
-Eva, tämä on uusi työntekijäni Vili. Ajattelin, että voisitte tutustua, koska Vili tulee olemaan osa myös sinun elämääsi seuraavina kuukausina. Toivottavasti vuosina, Arsi naureskeli.
Olin kauhusta, tai jostain muusta syystä, jäykkänä.
-Päivää, sain kakisteltua.
Nuori nainen kääntyi hädintuskin katsomaan minua peilinsä edestä. Hän oli kaunis. Lumoava. Minusta tuntui, että pala nousi kurkkuuni ja otsanahka sihisi kuumuudesta. Olin aikeissa sanoa, jotain hieman fiksumpaa, mutta en ehtinyt.
-No kuitenkin. Te ehditte tutustua myöhemmin. Herrat ovat juuri lähdössä kotia kohden hoitamaan pari tärkeää työkeikkaa.
Nyökkäsin Arsille, sekä peilin kautta Evalle, joka loi nopean katsekontaktin isäänsä ja minuun. Sydän pamppaili.
Kuin sumussa kävelin portaat alas Arsin kanssa. Pihamaalla Aaro ja Tikka odottelivatkin. Aaro tiedusteli piruilevaan tyyliinsä, että oliko pojalle tullut kuumat oltavat vai mikä sai niskan punoittamaan. Hymyilin nolona ja sytytin savukkeen.
-No kuitenkin. Tämä reissu oli tässä. Tiedätte mitä tehdä. Pitäkää tästä nuoresta hepusta huoli ja opettakaa tavoille, Arsi jylisi sikariaan imeskellen.
Miekkoset halailivat vielä keskenään. Minulle Arsi laittoi ennen lähtöämme jotain rintataskuuni.

Taunus hörähti käyntiin huvilan pihamaalla ja paksua sikaria poltteleva hawaiipaitainen mies naureskeli ja heilutti kättään. Olin vieläkin aivan sekaisin. Enkä varmaan vähiten ylhäällä huvilassa tapaamani mystisen nuoren naisen takia, jolle en vielä saanut sanottua mitään älyäni vastaavaa. Ajeltiin auringonlaskuun. Aaro joi viskiä. Tikka räpläsi puhelintaan kuin pikkupoika. Ilma oli viilentynyt mukavasti.
Kaikessa hiljaisuudessa kaivoin rintataskusta Arsin sinne laittaman pienen käyntikortin näköisen lapun. Kortissa luki kuulakärkikynällä kirjoitettuna:
"Soita kääntöpuolen numeroon. Sukupolvi vaihtuu. Älä jää hulttioiden juoksupojaksi"

Ilta hämärsi. Aaro nuokkui vierelläni etupenkillä. Tikka kiroili puhelimensa kanssa. Tiesin, että tästä kuukaudesta oli tulossa erilainen.

-JATKOA VARMUUDELLA...

Ensimmäisestä varsinaisesta "keikastani" oli kulunut viikko, korkeintaan puolitoista ja istuttiin jälleen parilla huurteisella. Mukana oli pelkästään Tikka. Aaro oli pääkaupungissamme edustustehtävissä, eli dokaamassa muiden laskuun. Oli kuulemma puvunkin ostanut. Venäläisiltä laivamiehiltä. Mutta kuitenkin. Istuttiin terassilla lämpimänä aamupäivänä Tikan kanssa olutta hörppien ja iltaa miettien. "Duunia" ei ollut tänään tiedossa, ainakaan suunnitellusti, mutta koskapa me pienestä sivubisneksestä oltaisi kieltäydytty? Bisse tuntui valuvan kurkusta hieman liiankin liukkaasti, joten päätettiin pistäytyä läheisessä kebab-puljussa einestämässä.

Käveltiin sisälle mukavasti rasvaruoalta tuoksuvaan paikkaan ja kuulimme iloisen tervehdyksen nurkkapöydästä.
-Perkele! Tikka ja Vili (nimi muutettu, allekirjoittanut siis), äkkiä pöytään!
Kaiffari, joka meitä kovasti sekavalta vaikuttaen huhuili oli Tikan lapsuudenystäviä lähikunnista. Tämä kaveri oli laiha kuin tulitikku-ukko, söi kuin hevonen ja paskansi ruokansa ulos välittömästä viimeisen suupalan jälkeen. Aina hän oli humalassa, joskus kevyemmässä, yleensä vahvemmassa ja joka ikinen päivä nokka valkeana kuin leipuria olisi suudellut. Kyynärtaipeet olivat kuitenkin vielä puhtoiset. Ei kuulemma pitänyt neuloista.

Heppu oli Tussu-Nykänen, ("lempi"nimen taustoja ei tiennyt moni... siitä myöhemmin), arveluttava sekopää, joka rahoitti huumeensa ja riettailunsa pienillä palveluilla isommille pampuille. Kiusasi surutta nuoria kloppeja, jotka olivat sekaantuneet vääriin piireihin. Asusti pienessä kerrostaloyksiössä, jossa kävi lähinnä nukkumassa, hikoilemassa ja tärisemässä pahimmissa laskuissaan. Tänään Tussu oli kuitenkin hyvinkin eloisa ja ystävällinen. Hän tarjosi safkat Tikalle ja minulle hymyssäsuin ja jauhoi koko ruokailun ajan sitä, kuinka kohta lähdetään hänen asunnolleen ottamaan parit viivat. Tikkaa ajatus ei näyttänyt haittaavan, joten mikä minäkään olin kapuloita rattaisiin suotta lyömään. Taksi alle ja Tussu-Nykäsen luo.

Kämppä oli hämärä ja sotkuinen. Olohuoneessa oli seinustoja kiertävä vanha sohva ja nurkassa iso TV. Mies tölväisi telkun päälle äänettömälle ja laittoi musiikin soimaan varsin mittavista stereoistaan.
-Viiva vai kaksi, kuului kysymys keittiöstä.
Tikka oli tikkana paikalla, mutta itse kieltäydyin kohteliaasti. Tiedustelin löytyisikö Tussulta jotain "laillista" virvoiketta.
Sain epämääräisen paukun käsiini, joka väristään ja hajustaan huolimatta oli hyvää ja virkistävää. Epäilin välittömästi litkun koostumusta.
Tikka ja Tussu naureskelivat keittiössä ja puhuivat omista aiemmista bisneksistään ja sekoiluistaan. Molemmilla nenä valkeana ja kovin tukkoisena. Itse rentouduin olohuoneessa, välillä parvekkeella tupakalla käyden. Kesä oli parhaimmillaan ja olokin mainio.

Kauaa en kuitenkaan kerennyt olostani ja kesästä nauttia. Selkäni takaa olohuoneesta kuului valtava räsähdys ja helvetillinen huuto, sekä kiroilu. Äijille oli tullut yllättävää sanaharkkaa, asiasta tai toisesta ja Tikka rauhallisena neuvottelijana oli potkaissut Tussu-Nykäsen rakkaan television lattialle. Ruutu oli pillunpäreinä ja Nykänen raivosi valtava ruuvimeisseli kädessään, että nyt tuli noutaja Tikalle.
Olin paskoa housuuni ja yritin varovasti ehdottaa sopuratkaisua. Ei toiminut. Nykänen hyökkäsi Tikkaa kohden silminnähden sekaisin ja yritti lyötä tätä ruuvimeisselillä hartioiden/pään/kaulan alueelle. Tikka onnistui väistämään lyönnin ja Nykänen ruuvareineen paiskautui olohuoneen oveen. Ovessa reikä, Tikka juoksemassa ulos ja minä, keltanokka, kauhusta vavisten parvekkeen oven edessä lamaantuneena katsoen.
Aivoissa laukkasi ensimmäisenä ajatuksena pako parvekkeen kautta. Samalla sekunnilla muistin kuitenkin, että oltiin neljännessä kerroksessa. Ei hyvä. Tussu huusi ja mekasti käsi veressä. Sain kerättyä rohkeuteni ja tein ratkaisun. Loikkasin sohvan yli ja samalla Nykäsen, käytävään ja painelin pakoon. Tussu raivosi asunnossaan ja koko rappukäytävä kaikui askelieni, sekä Tussun maanisesta metelistä.

Tikka piteli olkavartta kerrostalon pihamaalla. Huohottaen, miltei taju pihalla horjuin hänen luo.
-Perkeleen puuterihuisku, mumisi Tikka.
Ruuvimeisseli oli kuitenkin ottanut kosketusta rytäkässä Tikan olkapäähän. Reilu neljän sentin haava oli irvokkaan näköinen ja päätettiin yhteistuumin soitella Tikan veljelle. Tietenkin hilluttiin itsemme ensin lähitalojen pihamaiden kautta syrjempään pois sekavan Tussu-Nykäsen katseilta.

Tikan veli, kutsutaan häntä vaikka Japeksi (Jappe) tuli paikalle nopeasti. Jappe oli alkoholisoitunut, viisi vuotta Tikkaa vanhempi jäärä, eikä välittänyt siitä, että korttia hänellä ei ollut, eikä liioin autoakaan kilvissä. No kyyti kuin kyyti kelpasi, jotta saatiin Tikka paikattavaksi. Ensiavun pihamaalla Jappe tiedusteli minulta tapahtunuttu Tikan odotellessa vuoroaan arvauskeskuksella. Selitin jotain epämääräistä, mitä mieleeni oli tilanteesta jäänyt. Jappe kertoi Tussu-Nykäsen olevan huonossa jamassa. Miehellä oli itsellään velkojat perässä. Nykänen kuitenkin oli esittänyt jo pidempään, että mitään hätää ei ollut. Käytti nopeasti kaikki rahansa huumeisiin ja viinaan, ettei velkojat kerennyt väliin. Nyt oli kuulemma jo annettu "viimeinen" varoitus Nykäselle ja ukko oli tämän jälkeen seonnut useaan otteeseen.
Ei siis tämän tiedon jälkeen tullut yllätyksenä raivokohtaus Tikkaa kohtaan.

Parin päivän päästä tapahtuneesta Tikka soitti. Käsi oli paikattu ja paranemassa. Näytti pahemmalta kuin mitä todellisuudessa oli. Pari tikkiä. Mutta tämä asia ei ollut se mistä Tikka soitteli. Kuulin hänen äänestään, että kaikki ei ollut hyvin. Tikka oli kyllä hiljainen ja jurottava persoona, mutta koskaan hän ei aiemmin ollut kuulostanut näin alakuloiselta.
-Nykänen oli hirttänyt itsensä viimeyönä äitinsä puuvajaan.
Olin hiljaa. Mitä tuohon sanoa.
Pitkän tauon jälkeen Tikka kertoi taustoja tapahtuneesta. Nykäsen luona oli vieraillut samana iltana välikohtauksemme jälkeen herroja rahan toivossa. Nykänen oli nenä valkoisena raivonnut ja riehunut velkojilleen ja saanut muutaman mukavan osuman kirveen hamarasta. Olivat luvanneet, että jos rahoja ei näkyisi seuraavana päivänä, tulisi seuraavat iskut teräpuolella. Tussu-Nykänen oli tehnyt ratkaisunsa, tilannut taksin, ajanut maalaiskuntaan kotiinsa ja hirttänyt itsensä. No money, no funny.

Kävin Tikan kanssa Nykäsen hautajaisissa. Päivä oli pilvinen ja kolea. Tikka ei itkenyt. Ei kovat jätkät itke, ei ainakaan muiden nähden. Arkkua hän kävi kopauttamassa rystysillään ja mumisi jotain.
Autossa uskalsin kysyä mikä tuo koputus oli ollut.
-Lähetin kaverin matkaan ja sanoin, että pitää meteliä siellä mihin ikinä päätyykin.
Ajettiin Tikan kämpille, otettiin tequilat Tussun muistolle ja istuttiin hiljaa.

-JATKOA SEURAA...

En aio kertoa blogissani itsestäni paljoakaan. Jokainen ymmärtänee syyn. Nimet ja paikat ovat muutettu, mutta asiat ja tapahtumat täyttä totta. Olen haaveillut tällaisesta "terapiamuodosta" jo toista vuotta, mutta en ole uskaltautunut vielä kirjoittaa mitään. Minä olen päässyt eroon rikollisesta elämästä, mutta öitäni en nuku (vieläkään) hyvin. Siinä syy vuodatuksilleni.

Let's get down the business, shall we?
Kesä 1998, perjantai. Istun parin ystäväni luona kaljoittelemassa normaaliin tapaan. Ilta kuluu leppoisissa merkeissä "äijien" juttuja kuunnellessa ja johonkin suurempaan kuulumisesta haaveillessa. Olinhan minä toki näillä parille hepulle ollut kuskina ja ties missä likaisissa pikkuhommissa aiemminkin, mutta tämä ilta tuntui jo alusta asti olevan erilainen. Toinen ystävistäni oli 35 vuotias, toinen vuoden tai pari nuorempi. Ukot näyttivät juuri siltä, mitä he edustivatkin. Likaisia pikkuroistoja, jotka tekivät rahaa suuremmille tahoille, itse harvoin välistä vetäen. Viinaa meni, tupakka paloi, huumeita kuskattiin ja muutenkin oltiin hunningolla. Tuntui, että nämä heput eivät edes halunneet päästä ylemmäksi touhuissaan.

No tänä kyseisenä perjantaina ystävilläni oli minulle suunnitelmia. Olohuoneen pöydällä pullojen, tuhkakuppien ja ties minkä arveluttavan roinan seassa lepäsi avainnippu. Jotenkin olin arvaillut jo aiemmin, että tuo nippu tulisi muuttamaan tämän illan kulun tyystin. No kuskin virkahan se allekirjoittaneelle jälleen naksahti, joten viinaa en uskaltanut enää kitata enempää. Täytyi olla jollain tavalla skarppina.
Ilta hämärtyi ja tiedustelin kumppaneiltani mahdollista osoitetta ja syytä asioinnille. Kaverit pakkasivat perustarpeita mukaan, kuten lyhyttä lyijyputkea, pesäpallomailaa + muuta tarpeellista, hiljaa välillä hieman hymyillen. Ei tarvinnut olla älyn suurvisiiri tajutakseen keikan luonne.

Noin kymmenen aikaan illasta hyppäsimme vanhaan taunukseen (taneliin) ja lähdimme ajelemaan pienempään lähimaalaiskuntaan. Matkaa kohteeseen oli noin 40 kilometriä, joten kavereillani oli hyvä tovi vetää vielä viimeiset viinat pulloistaan ja poltella tupakat (sekä auton penkit ja takkinsa.) Arvelutti kovasti, pelottikin. Olihan toinen ystävistämme, kutsutaan häntä Tikaksi (Tikka) antanut minullekin oman kättäpidemmän. Kaiken varalta tietenkin.

Kaarsimme vanhan betonibunkkerin pihaan. Niin, sellaisia ihania harmaita kerrostaloja, jotka näyttävät joka suunnasta samalle. Kusi haisi rapussa ja maali lohkeili seiniltä. Kuvotti. Vatsaa väänsi kavutessamme portaita ylös. Tikka oli hiljaa ja yrmeänä, kuten yleensä. Hänellä oli pari inhaa arpea kasvoissaan ja hampaita puuttui sieltä täältä. Tietäen hänen "työnkuvansa", oli hän kokoisekseen todella pieni. Pieni ja ärhäkkä. Toinen hepuista, kutsutaan häntä Aaroksi (Aaro), olikin sitten vajaa kaksimetrinen toinen silmä kaihin vuoksi sokeutunut korsto. Hiukset takussa, parransänki ja vanha viina tavaramerkkinään. Luonne lempeä ja lojaali.
Aaro taputteli selkääni ylimmän kerroksen oven edessä. Hän kehoitti minua vetämään henkeä ja rauhoittumaan. Tästä olisi tulossa ruma reissu. Tehtävänäni oli pitää vahtia ovella Tikan ja Aaron rynnätessä asuntoon. Huumevelkoja, kuten arvata saattoi. Tämä kyseinen heppu, jota nyt tavoittelimme, oli ottanut lainaa rahoittaakseen viihdekäyttönsä jo niin monta kertaa, että nyt ei enää suulliset varoitukset auttanut. Oli aika toimia.

Tikka kilautti ovikelloa ja minä patsastelin ovisilmän edessä pikkutakkeineni ja perse pelosta täristen. Laiha ja raihnainen mies avasi oven ja samalla ystäväni nappasivat heppua kurkusta kiinni samalla työntäen hänet takaisin asuntoon. Aaro piti velallista seinää vasten Tikan suorittaessa normaaleja rituaalejaan. Muutamia lempeitä iskuja kasvoihin ja kylkeen. Tämän jälkeen tiedusteluja mahdollisista rahatukuista, jotka herralla olisi tähän hetkeen syytä löytyä. Ei löytynyt.

Seisoin ovella Tikan penkoessa helvetillisessä siivossa olevaa asuntoa.
"Roudaa videot ja telkku autoon", hän komensi minua. (Eihän täällä muuta olekaan, mietin.)
Tein työtä käskettyä. Autolta palatessani oli näky kaamea. Velallinen mumisi ja vaikersi lattialla polviaan ja kylkeään pidellen. Tikka huusi naama punaisena vieressä, että jumalauta jos ei loppusummaa löydy maanantaihin mennessä, olet vainaa. Heppu joutui luultavasti opettelemaan kävelyn uudelleen.

Jätimme äijän pärskimään vereensä ja oksennukseensa ja poistuimme "vähin äänin" paikalta. Rapussa tuli vastaan vanhahko mies, joka käänsi katseensa meidät kohdatessaan. Oloni oli turtunut ja hämmentynyt. Tiesin itse, että en koskenut tähän ihmisraasuun, joka asunnossaan ylhäällä vielä valitti, mutta en voinut estyä tuntemasta tietynlaista kunniaa teosta. Olinhan minä muutakin kuin kuski. Olin ollut todistamassa tilannetta, velkomistilannetta ja kovistelua. Sanokaa sairaaksi, mutta minusta tuntui hyvälle.

Poltettiin tupakat kerrostalon pihalla ja suksittiin vittuun. Tämä keikka oli huono keikka. Roudattiin videot ja telkkari Tikan kämpille, jossa oli pahvilaatikoittain kyseenalaista tavaraa. Aaro tuli vielä ulos kanssani tupakalle ja "keskustelemaan" illasta. Hän totesi lempeästi ja kuin mitään ei olisi koko iltana tapahtunutkaan:
-No nyt sinäkin olet mukana jossain.

Hän nyökkäsi ja poistui Tikan asuntoon. Minä päätin voidella lampiset ja suksia kotiin. En ollut aikoihin nukkunut niin hyvin.

-JATKOA LUVASSA...